Tutkimus Suomen talvisodan jälkeisestä itärajasta – ja rajalla kadonneista, unohdetuista ihmisistä.
Kun talvisodan rauha solmittiin 12.3.1940, Josif Stalin vetäisi Kremlissä uuden rajan paksulla kynällään pienen mittakaavan karttaan. Kartan leveä viiva muuttui maastossa epämääräiseksi parin kilometrin kaistaleeksi. Kulkiko raja viivan länsireunassa vai itäreunassa? Siitä ei Moskovassa puhuttu. Moisen pikkuseikan saisivat rajanmäärittelijät päättää.
Rajankäynnin alkaessa toukokuussa 1940 tunnelma itäisellä rajaseudulla oli edelleen kireä. Sotilaat olivat varmistamassa rajankävijöiden turvallisuutta. Suomalaiset neuvottelijat kiistelivät jokaisesta kylästä, talosta ja niemestä, ja neuvostoliittolaiset epäilivät suomalaisten hakevan revanssia. Jokaista epämääräisen raja-alueen ylittäjää epäiltiin vakoilijaksi, varsinkin Neuvostoliiton puolella, joka käytti häikäilemättömästi vahvemman valtaa. Suomalaisia alkoi kadota, ensimmäiset jo ennen rajankäynnin alkua.
Keitä nämä kadonneet suomalaiset olivat? Jotkut loikkasivat, jotkut eivät halunneet uskoa Karjalan menetystä todeksi vaan menivät ”koteihinsa”. Sotilaita siepattiin koko ajan, joitakin murhattiin, monet katosivat kokonaan. Viimeinen vuonna 1940 kadonnut ja tulitaistelussa siepattu palasi Suomeen 1950-luvun lopulla, suurin osa ei palannut koskaan.
Teoksen on kirjoittanut FT Juha Pohjonen.
